Mä oon onnellinen siitä että mulla on ollu turvallista näyttää mun haavat tässä suhteessa vaikka mä oon sitä pelännytkin. Mutta mä luotan koko ajan enemmän ja uskon että minussa on niin paljon jotain mitä monikaan ei huomaa, halua huomata tai se on jotain mikä on jollekkin liikaa, liian vähän..whatever! Mä oon nyt tässä. Mulla on kaikki mitä mä tarvitsen, sitä mitä ei ole, sitä en tarvitse. Eteenpäin mennään ja paljosta on nyt jo selvitty, sellasista asioista joiden jälkeen ei voi enää pahempaa tulla. Nyt ollaan irti, heittäytyy johonki jossa leijuu arjen pilvilinnoissa arkisesti, turvallisesti, kodissa jossa on lämpöä ja rakkautta, elukoita ja teini niiden keskellä.

Tätä matkaa edelleen..

Tämä mun itseni opiskelu, opettelu, tunteminen ja oleminen ei lopu koskaan, mä silti olen joka hetki viisaampi, en välttämättä fiksumpi mutta viisaampi sen suhteen että mä tunnistan itsessäni haitallisia asioita. On taas niin hurkasti asiaa ja tapahtunu että koitan koota tästä järkevän oloisen tekstin, toistoahan tämä alkaa olla mutta aina sieltä jostain löytyy jotain mitä minä itse opin.
Jos yritän vaikka lokeroiden eritellä näitä juttuja.

Hylkääminen
Mä koen hylkäämisenä sen että mun viesteihin tai puheluihin ei vastata. Esimerkki: mä mokaan, en maailmaa kaatavasti mutta kuitenkin, en saa kontakstia, yhteyttä, koitan saada selville että vieläkö kelpaan, edes pieni merkki, "älä huoli, kaikki ok, jutellaan myöhemmin".
Että koen että mun mokani ei ollut niin iso että mut täytyisi unohtaa kokonaan.

"Älä ota yhteyttä"
Ja kun en saa yhteyttä, alkaa pommitus. Mitä enemmän ajattelen että älä tee näin, älä ota yhteyttä, niin sitä vaikeempaa se mulle on. Ei siks että mä nyt vaan haluun olla vittumainen häirikkö, vaan siks, koska mä olen niin epätoivoinen ja hädissäni. Sitä on todella vaikea katkaista. Joku saatanan nerohan voisi sanoa että "no, et vaan tee niin". Ihanko tosi?!?!?! Sinäkö todella kuvittelet että minä en niin tekisi jos se mulle noin helppoa olisi? =D
Kaikki mikä ruokkii mun epävarmuutta, epätoivoa ja paniikkia, on vain hallaa minulle, sekä toiselle. Siksi, jos sulla on kumppani joka on tällainen, kuin minä, niin anna edes merkki että "välitän susta, täällä olen mutta nyt en kykene kommunikointiin".

En mä osaa järkevästi ilman aasinsiltoja lokeroimaan näitä tän enempää ku kaikki liittyy kaikkeen.

Kun on sitten saanut yhteyden, alkaa raivokas avautuminen, asiat vaan käytävä läpi vaikka kuinka ahistas. Se loppuu.

Ja kun sä annat tukes, rakkautes ja ymmärrykses, sä saat sun kumppanin luottamuksen, et salaile asioita, olet avoin. Äläkä jumalauta ruoki kenenkään mustasukkaisuutta.
Mitä avoimempi olet, sitä paremmin suhun luotetaan ja sitä ihanemman kumppanin sä saat. Ymmärrä myös se että sä et voi pelkästään pelastaa mustasukkaisuuden kourissa pyörivää ihmistä, mutta sä voit myös vaikuttaa siihen omalla toiminnallasi.

Mun ajatus jo rakoilee niin paljon että en saa enää kirjotettuu mutta sain kirjotettuu tän verran. Jatkan jos jatkan.

Adhd-lääkitys ja parisuhteet

Nyt kun on syöny adhd-lääkettä kuukauden päivät, niin sitä huomaa että kuinka paljon lunkimmin asioihin suhtautuu, ei se pelkkä lääkityskään vaan se että piti oikeasti käydä myös paskoissa suhteissa jotta oppi jotain, tää lääke vaan tukee mun arkea, ihan muutenkin kun vain suhteissa olemista.
Mä arvostan itseäni järkyttävän paljon verrattuna vaikka parin vuoden takaiseen minään.
Mä olen oikeasti ihana nainen. Mä voin sanoa että olin aiemminkin, mutta se oli erilaista, sitä on oikeasti tosi vaikea selittää kun en löydä sille järkevää sanaa, reagoin negaan nopeemmin ja nollasta sataan. Se on ehkä se oikea lause kuvailemaan sitä. Joo. Kyllä.
Mä olen sanonut että tulet tai menet, se miten minä siihen reagoin, on mun tunne ja mun ongelma. Niiin...me jokainen ollaan vastuussa omista tunteistamme. Minua ei tarvitse yrittää miellyttää jotta en suuttuisi, reagoisi ikävällä tavalla...minua loukkaa se enemmän kuin se että toinen tekee oikeasti kuten haluaa, kunnioittaen tietyissä rajoissa minuakin. Tietysti.
Mä ymmärrän että mä olen reagoinut asioihin hurjasti, mutta minä ymmärrän myös sen että kyllä minua on lietsottukin aika paljon kun on ollu kiva kattoo kun mä otan kierroksia. Mun mielestä tuollainen lietsominen on sairaampaa kuin minun impulsiivisuushäiriö. Kuinka joku voi nauttia toisen ärsyttämisestä niin paljon? Minä en ymmärrä. En, jumalauta, mitenkään päin, vaikka koitan asiaa kattoo eri vinkkeleistä.
Ja se että mä oon tullu tän lääkkeen myötä vieläkin ihanemmaksi ihmiseksi, ei tarkoita sitä että minua voi silti yrittää ärsyttää tahallaan vielä.
Mulla on tällä hetkellä aivan huippu ihminen rinnalla, osaa lukea mua, ei käytä mun heikkouksia edukseen, ärsyttääkseen tms. Kunnioittaa mua ja sopivasti itseään.
Tottahan se on että aiemmat on olleet vääriä.
Kaikella on paikkansa ja aikansa . Jokaisella mun eksällä, nykyisellä ja kaikilla tapahtumilla ja asioilla.
Mä aloin muuttua ja kasvaa ihmisenä jossain tuossa kaksi ja puoli vuotta sitten. Kun ymmärsin että missä teen väärin, mutta kun yritin, yritin oikeasti tosi kovasti mutta en löytänyt keinoja tiettyihin juttuihin ja nyt kun on tässä, niin mä olen aika hitsin onnellinen ja minä toivon, tiedän....näen että onhan tuo puoliskoki ihan onnellinen mun kanssa.. =)
Avoimuus ja puhuminen. Se,että saa toiseen katsekontaktin <3

En nyt tahtoisi valittaa...

...mutta, nyt valitan.
Kun on päiviä jolloin ei jaksas sitte millään näitä fyysisiä vaivoja. Refluksin kanssa kun alko oppii elämään, tuli liitännäisenä suoliston ongelmat, mitä veikkaatte miltä tuntuu kun kaikki mikä tulee ulos peräpäästä, tulee varpusparven lailla, suolisto rymisee ja kolisee ja rämisee, mahaa kouristelee, lämpöilee ja väsyttää. Nyt kun kirjotan, muhun ei koske, sirdalud otettu ja kohta sipasen voltarenia niskaan ja lapaan.
Mä tartten mun kipulääkkeeni aika ajoin, mä tartten mun refluksilääkkeet, mun suolisto ei kauheesti tykkää lääkkeistä. Tää vie mun voimia, mielenkiintoa asioihin ja mä oon jo alkanu pelätä lähtee mihinkään. Rauma - Helsinki reissulla tais olla ensimmäinen pahin ja kriittisin tilanne ja ehdin kuin ehdinkin ABC:lle. Onhan se tosi hauskaa lukee paskasta juttuja ku kaverilla saattaa tulla ripskat housuun jos ei satu olemaan vessaa hollilla mutta näin tää on, alkanu jo vuosien aikana. Mietittävä mitä suuhunsa pistää ja milloin. Kahvia oon juonu satunnaisesti ja nyt vaihdoin vihreään teehen,
Mä en tiedä ihan oikeasti kuinka mä meinaan selvitä pelkällä lujalla sisulla koulusta, mun on joka aamu taisteluu että saan ees henkisiä voimia lähettyy. Mulla on nyt tässä nepsyvalmennusta, dkt:ta, omat vaivani ja musta vaan tuntuu että kyllä mä pystyn ja kykenen ja voin ja tää on vaan nyt joku mun laiska kausi mutta mä tiiän senkin että kohta tää kaikki levahtaa jos en itelleni anna vähän armoa. Tän kanssa mä taistelen koko ajan, joka päivä. Yks lupaavalta vaikuttanut ja sitten kuitenkin päättynyt suhde ei mua kaada enää, ei ehditty niin pitkällekkään, mä tiedän että ei ollu nyt sen aika, ehkä just siks että mä saan noi terapiat alotettuu ja muuta..
Mutta hei, kaikki on järjestyny ja tulee järjestyy.
Muistutan itteeni armollisuudesta taas itseäni kohtaan.. <3

Kaikenlaisia kuvioita

Mä oon aika paljon kasvanu suhteiden suhteen, ehkä jonkun verran kyynistynyt, kovettunut tai jotakin. Mun on alkanu olla vaikea edes kiinnostua ihmisistä, miehistä. On paljon kivoja tyyppejä, mutta en uskalla päästää kovin lähelle ja joistakin huomaan ihan selvästi että olisin tai olen heille vain välipysäkki, tilapäinen hoito, pano, laastari, toinen nainen, whatever. Mut en enää lähde niihin(-kään) koska kaikki tai ei mitään. Mieluummin sitten ei mitään.
Ja kun pariudun, niin en aio lopettaa matkustelua ja extemporereissuja, kaiken kivan ei tarvitse loppua kun suhde alkaa. Miks ei voisi sen kumppanin kanssa tehdä yhdessä niitä extemporereissuja, lähtee Goalle yhdessä kuukaudeks pariks (joo, joku varmaan sanoo että hell no, Intiaan kumppanin kans pitkäks aikaa.. =D mut siinä punnitaan monia asioita) tehdä kaikkee kivaa ja tehdä arjesta hauskaa, tehdä asioita yhdessä.
Suhteissa ns. rutiinit on jotain mitä minä en ymmärrä. Seksiä pimeessä peiton alla lauantaina lotona jälkeen. Hiljaisena täyttää yksin astianpesukonetta ja käydä yhdessä lenkillä ilman että kumpikaan puhuu mitään, samanlaiset tuulipuvut päällä. Joillekkin voi sopia vakaa arki, mutta ei minulle. Tylsistyn jos liian tasainen kestää liian kauan, mutta tottakai kaipaan rinnalleni ihmisen, jokainen kaipaa, mutta pärjään yksinkin ja se seula on aika tarkka kuitenkin tätä nykyä ja aavistan ihmisistä asioita herkästi.
Ja se ei vakaa arki ja elämä ei tarkoita sitä että mun tarttee pelätä erinäisistä asioista että lähteekö toinen ja millon. Että mä voin luottaa siihen että mun heikkouksia ei käytetä hyväkseen ja että mä voin luottaa ihmiseen.
Sitten siihen sitoutumiseen vielä, siinä missä minä olin se "kaikki HETI mulle NYT" -tyyppi, niin minusta onkin tullut se hiljaa harkitseva ja miettivä, että onko kiire mihinkään suhteissa.
Kattonu kauhun sekaisin tuntein kun ihmiset menny heti kihloihin ja naimisiin ja muuttanut heti yhteen ja saaneet heti lapsia ja ostaneet rivarin pätkiä. Tottakai pitää tehdä kuten sydän sanoo. Omakin sydän sanonu vaikka sun mitä, mutta mun kohdalla on lopputulos ollu karu, osittain omaa typeryyttä, osittain sitä että lopulta haaveet ei ollutkaan yhteisiä. Siksi minusta tuli varovainen. Mä todella toivon että kaikkien nopeastikin vakavammin sitoutuneiden suhteet ja liitot kestää hautaan saakka ja että niissä ei tapahdu mitään, miksi pitäisi edes miettiä eroa, mutta tässä huomaan sen kontrastin entiseen minään ja siihen miten ajattelen nyt.
Toki mun ajatus voi muuttua kun kohtaan juuri sen jonka kuvittelen jäävän mun elämään vuosiksi, vuosikymmeniksi....koska niin olen kuvitellut kaikkien muidenkin jäävän ja olen halunnut yhteisen loppuelämän, mutta kuitenkin, jotain minussa on muuttunut.

Ja asiasta Baltic Queeniin, Riina toi kamansa meille ja siitähän se vasta riemu repesi kun toisen piti tulla rauhottuu Kuopioon.. =D
Yks maanantai keskittiin että jonnekki pitäs päästä. Oulu ei sopinu kuskille, eikä Tampere, sitten mä kekkasin Savonlinnan ja sinne lähettiin, tiistaina pois. Keskiviikkona rannalle, joo kyllä sinne rannalle mentiin ja siitä kaverin luo kunnes keskellä yötä saatiin mieletön idea: hypätään aamuyö kolmen onnibussiin. No se oli menoa sitten, bussissa varattiin risteily. Aamulla oltiin Helsingissä, päivähoitoon mun serkun luo ja illaks satamaan. Riina sano että joku kömmähys tässä vielä käy. No tottakai kävikin. Mä olin epähuomiossa varannu risteilyn pelkästään itselleni mutta ei hätiä mitä, ei ku Riinan tiedot siihen samaan ja hintakin pysyi samana 15 eurona. Laivaan ja ettimään hytti, jota me ihan tuon tuosta etsittiinkin, joka kerta kun hytistä lähdettiin ja sinne piti mennä takaisin.
Tapasin laivalla kivan tyypin ja siitä asti on viestitelty ja tässä lähiaikoina ois tarkotus näkystellä taas.
Reissu oli kiva ja kotiin paluu kans ihan jees, mitä nyt sain loppumatkasta jäätävän migreenin ja paikallisbussilla ei päästy kun puoleen väliin kun oli hypättävä pois ja laatottaa tietä uusiks.
Helpotti kyllä oloa.
Meidän oli tarkotus valvoa aamuun siellä laivalla mutta aateltiin että otetaan puolen yön aikaan puolen tunnin tirsat ja jatketaan juhlimista. No, me herättiin aamulla seuraavan kerran.. ='D
Ehkä hyväkin että nukuttiin, oltiin kyllä melko seipäässä, ainakin minä...caipiroskan ystävänä, no, ei tartte varmaan kertoo =)
Ehkä aletaan pitää Riinan kanssa yhteistä reissublogia.

Mä alan painuu suihkuun ja ootella josko kipulääkkeet alkaa vaikuttaa.

Ainii!! Mä pääsin opiskelee ympäristöalaa Toivalaan!! JEEE!!! =))))

Lauantaita toverit <3

Roikkujia ja välttelijöitä

Mitä enemmän yrität tavoittaa ja mitä enemmän yrität päästä lähelle, sitä enemmän sua juostaan karkuun, vältellään ja ahdistutaan. Tämä jos jokin, on vahingollista, raastavaa, repivää ja äärimmäisen turhauttavaa, roikkujan kannalta, pakenevan osapuolen näkökulmasta en osaa kirjoittaa kun ei ole niin voimakasta kokemusta siitä että jotakin olisi pakoon päästävä ja silloinkin olen pyrkinyt siihen että mä olen suora, kerron suoraan että "olen pahoillani mutta en pysty tähän" tms.
Mä itse tahdon eroon tuosta, osata irroittaa jo ensimmäisestä merkistä, koska eihän kukaan toisesta välittävä vaan katoa tai ala käyttäytyä kylmästi ja välttelevästi vaikka sä et maailman ihanin olekkaan jonain hetkenä. Toisaalta, mitä enemmän sua pakoillaan, sitä turhautuneemmaksi ja epätoivoisemmaksi sä muutut ja viestien sävy muuttuu, toinen alkaa todella perääntyä ja kelata että onko toi, jumalauta, ihan järjissään.
Ei varmaan ole. Roikkuja ei tee sitä tahallaan tai vittumaisuuttaan. Kaipaa vaan suoria ja selkeitä vastauksia.
Onko niitä sitten niin vaikea antaa?
Onko helpompi kiusata toista ja itseäänkin?
Eikö kaikki olisi helpompaa kun heti kertoo että nyt alkoi tuntua siltä että ei tää toimi, ei enää kiinnosta tai kertoisi että kun sä teit tai sanoit noin, nii minusta tuntuu tältä?
Kyllä, mä olen roikkuja, ainakin ollut, mutta jos mä saisin itse valita niin mä olisin ollut aina se jonka on helppo päästää irti, vetää rajat aiemmin ja sietää vähemmän ja arvostaa itseäni eri tavalla, enemmän.
Onpahan opettelua!
Siitäkin huolimatta mä ansaitsen parasta, en kieroilua, salaamista tai epämääräisiä "ei-lauseita" jotka voisi tulkita miten vaan. Mä olen sanonut että mun maailmassa on vain kyllä tai ei. Harmaita epäselviä alueita ei ole koska mä ahdistun epävarmuudesta. Niin paljon että mun meinaa olla vaikea jopa kirjoittaa siitä.
Tähänkin mä aion opetella. Mikäänhän lopulta ei kuitenkaan ole koskaan varmaa. Ei mikään.
Mä nautin hetkistä, kyllä, vaikka en uskalla aina ihan täysillä sitäkään tehdä koska se on viety pois. Mutta ehkä juuri siksi, silläkin uhalla että se pettymys on todella karvas kaiken älyttömän kivan jälkeen.

Opetellaan sanomaan asioita suoraan, opetellaan sanomaan ei.. =)
Opetellaan nauttimaan hetkistä ja annetaan ittellemme lupa olla paskana.

Deittailukulttuurin julmuus

Kalevi pelaa tinderiä ja saa matcheja.

Kalevi aattelee että alkaa jutella viiden eri naisen kanssa ja kaikkien kanssa alkaa suunnitella treffejä.

Maanantaina vie Maikin museoon, tiistaina Tellun teatteriin, keskiviikkona Krissen kahville...jne.

Jokainen luulee olevansa yksi ja ainut, todellisuudessa jokainen on yksi monesta. Kaleville on ihan fine säätää vähän monen kanssa, sekstailla ja viettää aikaa.

Maikki saattaa älytä jutun juonen, mutta Krisse saattaa rakastua ja uskoa että "oi mun Kalevi on löytynyt!" Kalevi jatkaa samalla muiden naisten tapailua kun Krisse edelleen kuvittelee olevansa one and only ja jos ei vielä rakastunut niin syvästi ihastunut.

Kalevi ei kerro että haluaa vaan pitää hauskaa, eikä sitä että tapailee muitakin.

Olipas tarinaa....mutta mun pointti on se että miks vitussa tapailla montaa kerralla, koska juuri silloin tapailuvaiheessahan sitä luottamusta luodaan?

Jos mä kuulisin/kuulen että mun lisäkseni mies tapailee muitakin, niin sitten saa rauhassa tapaillakin. Mun arvoni ei ole olla kakkos vaihtoehto, hätävara, kilpasisko. Mä en kilpaile miehen huomiosta. 

Jos mies tapailee muitakin ja nainen joutuu kilpailemaan ns. paikastaan, on jotain pahasti pielessä.

Eikä naisen kannalta vaan miehen joka ei tiedä että ketä ja mitä haluaa. Eikä sen niin pitäisi edes niin mennä, kiinnostuu yhdestä ja muut saa jäädä ja pitäisi jäädäkkin.

On ihan okei tapailla, mutta ei nyt jumalauta kuin yhtä kerrallaan!

No, jos kävisikin niin että Kalevi päättää haluta Krissen, niin kuinka helvetin vitussa Krisse enää voi luottaa mieheen joka on Krissen selän takana tapaillut muitakin naisia?! 

Sillä oletuksella että Krisselle on selvinnyt Kalevin touhut, kun on alkanut epäillä pienistä jutuista että näinköhän on kaikki ihan ok.

No, näin se tuntuu menevän, surullista ja säälittävääkin.

Mutta muista: tavoitellessasi tähtiä, voit menettää kuun.. luultavasti menetätkin. Ja koska ihmiset pystyy noin julmasti käyttämään toisia ja toisten hyväuskoisuutta hyväkseen, mäkin voin sanoa että toivottavasti menetätkin.

Eikö se ole aika normaalia että sä haluut saada yhteyden johonkin tyyppiin, laitat viestii (joita ei lueta tai edes avata), koitat saada syitä että mikä on, miksi näin, mitä tapahtui ja sut estetään sosiaalisessa mediassa?!?! Missä ihmisten rehellisyys, suora selkäisyys ja hyvät tavat on silloinkin kun haluaa toisesta eroon? 
Tiedän että temperamenttisen kanssa keskustelu on joskus vaikeaa erotilanteissa ja sen sellaisissa kun haluaa siirtyä tuttavuudesta toiseen tai ei kehenkään, haluaa vaan pois, mutta temperamenttisen kanssa se on sitä vaikeampaa, rumempaa ja haasteellisempaa, mitä pidemmälle epätietoisuus menee ja epäluottamus kasvaa sitä mukaa, mikään ei ole selkeää, mihinkään ei saa suoria vastauksia. Pitäisi vain yrittää tulkita, mutta miten voi aina osata tulkita kun ei voi hetken päästä edes luottaa inhimillisiin "selityksiin jotka estää yhteydenpidon".
Tiedän, joskus pitää irrottaa, mutta usko hyviin ihmisiin on vielä tallella ja mahdollisuuksia pitää antaa. Mä annan, liikaakin. Joskus rajat tulee vastaan. Ja mun itseni kunnioitus.

Minä tiedän muutaman tyypin jotka aivan varmasti jaksaa virnuilla keskenään tästä mun diagnoosista, keskenään puhua että mitäs me sanottiin, hullu ja sekasin se on, mutta hei, antaa ihmisten puhua =)
puhetta mahtuu maailmaan ja kuka oikeesti tietää minusta paljon mitään. Kukaan ei synny mieleltä rikkinäisenä, epävakaana ja ymmärtääkö kukaan kuinka raskasta välillä kaikki on, sen kontrastiks kun huiput hetket todellakin on niitä huippuja. Paska sitten on todella paskaa. 
Hyvä vaan jos ihmiset puhuu erilaisista mielen sairauksista.
Mä puhun tästä nyt siks niin paljon kun tää on mulle niin tuore, diagnoosina, mä haluun ymmärtää itteäni, mä myös haluun että ne jotka näkevät mut kahelina, niin ymärtäisivät että mä en oikeast ole riidan haluinen tai paha ihminen, enkä missään nimessä halua sellainen olla. Jotain tapahtui mun kasvun aikana et mieli meni joissakin asioissa kieroon, ne on tapahtumia joille mä en voi mitään, mun rakkaalle tulevaisuudelle mä voin. Ja mä teen!!
Ja viittaan kintaalla arvostelijoille, ilkkujille ja kyräilijöille.

Ja uskokaa tai älkää, epävakaa ei voi olla parisuhteessa toisen epävakaan kanssa, ei niin epävakaan kanssa, joka vetelee just niistä naruista joilla saa toisen repeemään liitoksistaan ärsyttämällä tarpeeksi. Ei edes täysin mieleltään tervettä saa kiusata niin, vaikka minäin kestän aika paljon ja pitkään, mutta kun räjähtää VIIMEIN niin sitten on hullu....miettikääs.. voitko puukottaa toista ja sanoa että älä vuoda verta.. hurja vertaus mutta kuitenkin.

Rakastetaan, ei vihata, hyväksytään toisemme ja välitetään rakkaistamme <3

Keskiviikkoa toverit!

Epävakaa persoonallisuushäiriö ja mitä se on minussa

Mietin miten mä kertoisin mun epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Aattelin oisko helpompi lokeroida asioita, sain ehkä vähän vinkkiäkin yhden mimmin videoblogista tähän.
Ensinnäkin, mä oon kyl tienny aina että enhän mä tunne-elämältäni mikään vakain ole.

Parisuhteet: Räiskyviä! Ilmaisen mitä tunnen ja koen, kun oon tarpeeks pitäny pahaa oloa sisällä ja ollut kiltti ja sietänyt kaikkea. Ja näissä suhteissa se epävakaus korostuu varmaan eniten. Takertuminen, menettämisen pelko, kun jo menettänyt toisen, taistelu suhteesta ja siitä ihmisestä, vaikka periaatteessa tyyppi olisikin mulle mahdollisesti epäsopiva.
Erotessa vaivun/olen vaipunut epätoivoisiin saakelin typeriin tekoihin, joita kadun kuitenkin. Aina.
Joskus päätin että minä en ole se nillittävä, kahlitseva, hullu ämmä. Tästä ajatuksesta seurausta olen se kaiken hyväksyvä, anteeksi antava ja riidan/konfliktin jälkeen lyhyt vihainen....jos tulee riitaa, huudetaan perkelettä ja itketään, sitten sovitaan ja jatketaan ja kaikki hyvin taas. Turhaudun helposti, suhteissa ja muutenkin kyllä. Rakastun ja rakastan hullun lailla.

Kaverisuhteet: Ei ole montaakaan ihmistä jonka kanssa ystävyys olisi jatkunut vuosia. Ehkä tässä aikuisena syntyneet ystävyydet on kestäneet paremmin.

Itsevarmuus: Vaihtelee erittäin itsevarmasta äärimmäiseen epävarmuuteen. Alkoholilla osuutta asiaan, joskus.

Pettymykset ja loukkaukset: Vaikea päästä yli, jään vatvomaan ja pyörittelemään, syyttelen itseänikin jopa ihan kohtuuttoman paljon. Olen ollut ihmisille vuosia, siis todella vuosia, vihainen joistain asioista.
(korostuu menetetyissä suhteissa mutta myös kaverisuhteissa tai muissa ihmissuhteissa jos koen niissä vääryyttä)

Alkoholi: Alkoholi riippuen tilanteesta joko voimistaa oireita ja impulsseja etenkin, tai sitten on vaan hemmetin kivaa ja vauhdikasta. Joskus menee älyttömiä määriä ja monia päiviä putkeen jos on lapsivapaata.

Impulsiivisuus: Tätä on hyvää että huonoa.. olen ollut väkivaltainen, olen lähtenyt puolikkaasta ehdotuksesta toiselle puolelle suomea ilman rahaa tai varmuutta yöpaikasta.
Joskus lenteli tavaratkin. En uskalla ees veikata että paljonko mulla on menny rahaa puhelimiin.
Oon oppinu hillitsee negatiivista impulsiivisuutta ja oon siitä ylpeä.

Tunteet: Koen kaiken potenssiin miljoona tai vähäisesti riippuen asiasta. On myös asioita joista en vaan välitä kuten ehkä pitäisi. Jotain tähän vielä piti kirjottaa vaan enhän mä enää muista mitä kun tuota tekstiä on niin paljon mielessä. Tunteet kuitenkin on hurjia.

Oman arvon tunteminen: Liittynee myös itsevarmuus kohtaan.
Varsinkin diagnoosin jälkeen on ollu helpompi olla itttensä kanssa ja jopa muidenkin, mutta alussa vasta ollaan ja välillä mietin että ei kukaan ansaitse ihmistä jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö, eikä häiriöinen ansaitse ketään. Eihän se nyt niin mene. Minä ansaitsen. Ja muutkin pershäröiset.

Minäkuva: Varsinkin nuorempana, eikä edes kovin paljoa nuorempana, mulla oli minäkuva hajanaisempi, en oikeen tienny että kuka ja mikä olin. Tässä se on alkanut hahmottua vuosien aikana.

Miten tätä hoidetaan: Mun tapauksessa aloitetaan syksyllä dialektinen käyttäytymisterapia, lääkehoitoa en tarvitse, en ainakaan tällä hetkellä.
Tän kanssa oikeasti on tehtävä töitä. On juttuja, joille ei voi mitään sillä hetkellä kun jokin asia menee liian pitkälle, mutta kun nyt ymmärtää mistä on kyse, tekee itsetutkiskelua, niin lähtee työstämään niitä juttuja ja tekemään parhaansa oppiakseen tunnistamaan itsessään tunnetiloja ja sen miten niihin reagoi ja miten toimii.. en osaa selittää tarkemmin.

Mistä tämä on tullut: Yksi syy on varmasti kokemus koulukiusaamisesta. (sainkin taas aiheen kirjotella, nyt kun tiedän miten tuhoisat seuraukset sillä voi olla tulevaisuutta ajatellen)
Taustalla on muutakin, mutta en koe tarpeellisena sitä purkaa tässä. Toki saa kysyä jos kiinnostaa, henkilökohtaisesti voin vastatakin.
Olen myös menettänyt kavereita toiseen hiippakuntaan.

Jotain muuta: Tämän lisäks mulla on keskittymis- ja tarkkaavuusongelmaa.

En tiedä kirjoitinko tarpeeks kattavasti siitä minkälainen mun pershärö on, mutta aika laajasti sain kirjotettua nyt kuitenkin. Kysyä saa aina.
Koitin olla selkeä, mutta kun päässä on sen kymmenen ajatusta kerralla joista haluaa kirjottaa nii ei välttämättä oo kauheen selkeä teksti, mutta edelleen, kysyä saa, voi ja pitääkin jos niikseen.

En pelkää, odota, oleta tai arvele. Jos kerranki luottas siihen mitä sanotaan.
En edes yritä lukea rivien välistä, mulle on sanottava asiat suoraan. Ehkä pitäisi ymmärtää pieniä piiloviestejä mutta niin monesti tulkinnut väärinkin ja siitä seurannu kaaosta ja mielipahaa enemmän vaan, niin meen vaan...jos joku ei osaa suoraan puhua, on sen murheensa kun roikun. Varsinkin kun kohdannu ihmisiä joilla menee elämä vähän vituiks, vituttaa ja ahistaa, niin mistä tiedän että onko se vain syy että mun ois pysyttävä kauempana, kaukana...en mä myöskään voi jättää ihmistä yksin, vai voisiko se olla testi että pysynkö kun toisella menee päin vittua..

Puhu äänellä jonka kuulen ja ymmärrän..

Mä en omaa telepaattisia kykyjä heti uuden tyypin kohdalla, mä en ole ennustaja, mä en ala enää tulkitsemaan mitään.
Intuitioo opeteltava kuuntelemaan paremmin kuitenkin.

Ei muuta tällä kertaa. Oli pakko avautua.

Ihanan hidas aamu...joo kello on puoli kaksi mutta mul ei oo mikää kiire mihinkää..
Heräsin viideltä ja keittelin yhdelle kahvit, "laitoin menee" ja jatkoin unia.. heräilin ja tein aamupalaa,  söin musiikkia kuunnellen ja kattoen temptation islandia.
Sain kauheen häseolon mut en oikeen mitää osannu tehä tai saanu aikaseks, pyörin ja kuvasin albopilosumia, päivitin lärvikirjaa ja ihmettelen nyt että saisinko kyydin huomenna serkun valmistujaisista kotiin ja meenkö tekee tänään terraarioita siilinjärvelle vai mitä ihmettä sitä hommailis.
Huomaa et elämä alkaa olla iha raiteillaan ku alkanu tulla normaaliaki settiä tännekki. Viimeset puol toista vuotta ei tuu unohtuu enkä toivottavasti unohdakkaan niin tiedän kuinka lukea ihmisiä paremmin. Mä en vaan voi olla elämän normalisoitumisesta huolimatta palaamatta välillä siihen...ja käsitänkö vieläkään kokonaisuutta oikeasti. Ehkä mä en tuu sitä ikinä käsittämään mutta sen mä tiedän että jokaisella lahjalla" on hintansa, kenenkään puheita ei pidä niin sokeasti uskoa, ymmärrettävä se että jotkut ihmiset osaa manipuloida ja osaa tehdä toisen hulluksi ja saada ne pahimmat piirteet esille, ja että ihmiset ihan oikeasti saattaa alkaa perseillä että ei tarvitsisi itse tehdä päätöksiä, ihminen voi toiselle puhua mitä vaan ja saada hyväuskoisen luottamaan sokeesti mihin vaan, mutta mun itsekunnioitus on tätä nykyä aika helvetin korkealla. Mä tiedän mitä tarvitsen, mitä en ansaitse ja minkälainen ihminen saa minut hehkumaan ja millä tavalla.
Mä olen ylpeä siitä että mä en ole enää niin sinisilmäinen ja mä oon niin vahva tänään että mä uskallan heti sanoa mun mielipiteeni ja mä uskallan torjua epäasialliset ihmiset kommentteineen tuntematta siitä mitään. Ei, en mä kylmä ole, mä vaan tiiän mitä ansaitsen, mitä en ansaitse, mitä kaipaan ja mitä olen valmis vastaanottamaan.
Mä en ikinä tule kieltämään omia virheitä, mutta en myöskään sitä että mua on osattava käsitellä.Sikäli mikäli minua enää mitenkään pystyy käsittelemään kun torjumisprosentti on suurempi kuin se että ottaisin enää kaiken avosylin vastaan, siedän asioita ja ihmisiä ja tekemisiä, kunnes jossain vaiheessa räjähdän. Mä siedän paljon, on silti osattava vastapuolenkin katsoa miten paljon mun niskaan syytää paskaa, tavalla tai toisella, jos en itse sitä osaa sanoa ja herran tähden, nykyään osaan enkä ota yhtään mitään paskaa enää niskaani enkä yhtään perseilyä katsele.
Tää mun teksti on vähän itsensä toistoa mutta tää on MUN kasvutarina, MUN opettelua lukea ihmisiä jne jne. Mutta varmaan, jos ei aivan tyhmä ole, huomaa ehkä aina kuitenin jotain uutta, uuden sävyn, enemmän itsevarmuutta. Joskus sattuu silti. Siitä ei pääse ikinä mihinkään että rakastin väkivaltaista alkoholistia ja kun kaikki alkoi näyttää menevän hyvin, suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta, puhuttiin yhdessä kihloista (kyllä, tämäkin on käännetty niin että minä olin niistä yksin vouhkannu mutta mulla on vieläkin tallessa viesti jossa toinen on mukana ihan samalla tavalla kihlaus-suunnitelmissa ihan totetuttamista vaille) ja sitten vedetäänkin mattojalkojen alta. Paskaa, mut elämä on välillä.
Ainaki opin sen että ikinä et voi luottaa kehenkään.
Se ihminen jota rakastat eniten, satuttaa sinua luultavasti myös eniten. Ja se, jonka kanssa oot jaksanu taistella suhteesta turhaan kun kaikki se minkä vuoksi taistellu, viedään.

Oon todella ristiriitaisin fiiliksin sen suhteen että voinko minä oikeasti enää antautua edes mihinkään. Tiedän että ansaitsen jo hyvää oppikouluni ja omienki virheiden jälkeen mutta jäikö mulla loppuelämäks pelko menettämisestä ja siitä että tulenko jatkossakin taisteleman kaiken paskan yli turhaan jos kiitos on se että sut jätetään kännissä whatsapissa. Kun en millään jaksa enää käydä sitä helvettiä läpi minkä kävin jo.

No, mua ei enää pysty lahjomaan.
Mua ei pysty enää manipuloimaan.
Mulle ei pysty enää lupaamaan mtään koska mitään en enää usko.
Mua ei enää pysty satuttamaan ja loukkaamaan kukaan ikinä.

Alan olla voimissani

Viimeset kaks päivää ollu aika jees olo. Olin mä eilen vielä aika kipeä mutta tänään pystyin jo syömään vähän jämäkämpää ruisleipää ja makaroonilaatikkoo, joka mun itseasiassa piti tehdä vasta huomenna.
Mutta joo, kolme viisuria poistettiin koska muut hampaat oli kuitenki ok kunnossa ja tuo pieleen tehty juurihoitohammas ei oireile. Iskä vei mut canthialle ja sielläpä oottelin mun aikaa.
Kolme pientä nappia esilääkkeeks, nenätippoja ja ootella taas. Kylläpä ne kuupan sekasin laittokin. Naureskelin että ihan ku ois kauheessa kännissä ja kenkien pois heittäminen oli vissiin kovinkin hauskaa ku hihitytti. Kanyyli kämmenselkään ja lääke sisään ja kauniita unia. Heräsin ja mun edessäni näky penkillä laukku ja kengät, hoitaja pyöri siinä ja soitteli isälle että voi tulla hakemaan. Jääpussit poskiin ja mehujään kanssa pois. Alahuuli oli ihan tunnoton nii iskä sano että kato peilistä nii onnistuu se mehujään syöminen, en kyllä tiiä onnstuko se nyt kovin hyvin sillonkaan. Apteekin kautta vanhempien luo nukkumaan, heräsin välillä ja taas nukuin, tyttö tuli sinne kans ja kun muut alko nukkumaan nii mun anestesiapöhnä alko olla ohi.
Särkylääkkeitä menny ja unta riittäny sillon kun kipu sen verran ees hellittäny siedettäväks.
Oon täs nyt tosiaan ollu todella voimissani, mutta kello vasta vaille neljä, mutta lääkkeenottovälipienentyny ja pärjään joparemmin ja se on ihan huippua! <3
Oon henkisestiki iha vittupää ollu kivun kans ja turhautunu.
Huomenna mua tulla tapaamaan Oulusta asti..
Ja miks mulla viime vuonna se Oulu jäikin mieleen jotenkin oudosti...no, katsotaan minne mun tie vie.. =)
On ollu pitkin aikuisuutta tähtäimessä jyväskylää, joensuuta, jämsääkin hetken, euraa, helsinkii, tamperetta...mihin ikinä päädynkään, kenen kanssa tahansa, mun suunta on nyt oikea. Piti sattua ja tapahtua ensin, piti kohdata paskoja suhteita ja ikäviä kokemuksia että voin mennä eteenpäin, ihan johonkin muuhun suuntaan nyt. Ei ikinä enää entiseen vaikka sinne joskus kaipasinkin, mutta ei vitussa enää. Olkoon joku muu yhtä hullu mitä minä olin kun suljin silmät niiltä pieniltä asioilta.

Mä oon nyt onnellinen, mä oon onnellinen vaikka jäisin tännekkin vaikka yksin <3

Ragevaroitus! Avautumista!

Mä en odellakaa haluais valittaa pikkujutuista koska mulla on asiat kuitenki hyvin ja oon hengissä. Ketään ei tapa munanjohtimen leikkaus eikä viisureiden poisto vaikka ne tapahtuukin kahden viikon välein. Kun tää leuan turvotus ja kipu häviää nii suuremmalla höngällä vaan taas eteenpäin. Mä en aio jämähtää ja nukkua ku vois elääkkin ja elämä on nyt vaikka asioita tapahtuukin. Ja oon kyl mennykki pää kolmantena jalkana ja toisinaan nauttinu omasta ajastakin.
Mutta enkö mä osaa olla kiitollinen siitä että olen hengissä, mulla ei sentään ole syöpää (joo otettiin biopseja niistä kystista mutta tuskin niissä mitään pahalaatuista on)
Mun pitäs olla oikeesti onnellinen mutta mä en voi mitään että mä alan olla aivan loppu mun kipuihin. Toi adhd-lääkekkin minkä alotin, ei tunnu sopivan mulle yhtään. Mä oon vaan enemmän sekasin, ärsyyntymiskynnys matalalla, vittuilen ihmisille, tiuskin ja itkenki asioita ja mulla pitäs tosiaan kaiken olla hyvin. Mä viestittelen kavereitten kanssa vaikka en kaikkia näekkään mutta näänhän mä viikonloppusin ees.
Miestä mulla ei oo mutta kuka hullu antaa itteään loukata niin pahasti enää mitä mun eksä loukkas. Oon aikuisiällä pettyny miehiin, mulle on tehty ohareita, mulle on lupailtu asioita ja lyhyetkin jutut satuttanu päättyessään mutta ikinä mua ei oo kukaan loukannu niin pahasti kun mun viimesin eksä. Fyysisesti ja henkisesti. Nyt vasta reilu puol vuotta eron jälkeen tajuan kuinka sairaassa suhteessa olin, josssa minä opin, yritin saada asiat rullaamaan vielä senkin jälkeen kun mua paiskottiin seinille, heiluteltiin veistä mun edessä kun eka oli veitsilaatikko revitty ulos ja näppis paiskattu lattiaan. Ja kun mä kuulin vitun huoraa kun pidettiin saunan ovea kiinni etten päässy sieltä pois ja kun vähän kopautan ovea, se revitään auki ja huudetaan että hajotan toisten saunaa, tai kun katsotaan että minulla kiekat nousee eikä tilannetta edes yritetä pysäyttää ennen kun mun kiekat noussu niin että ainut vaihtoehto on raahata mua pitkin lattiaa vaikka tilaisuuksia pysäyttää mut ois ollu paljon aiemminkin mutta yks vaan tuijottaa.. mä siedin paljon, paljon sellastakin mistä en jaksa nyt avautua.
Varokaa ihmisiä jotka teitä lahjoo, naiset. Taustalla on aina jotain, ilmaisia lounaita ei ole.
Ja kaiken paskan jälkeen ja yhden eronkin jälkeen mä hullu uskoin yhteiseen tulevaisuuteen. Vai kumpi on hullumpi, minä joka uskoin hyvään vai mies joka uskotteli mulle yhteistä tulevaisuutta vaikka tiesi että aikoo minut jättää..
Sitten ihmetellään kun minä "pikkusen" sekoan eron jälkeen. Kuka ei sekoaisi, huolimatta siitä että että sai turpaansa.. Eikä kukaan voi sanoa että missä ajassa erosta pitää toipua. Mulla meni kuukausia, mulla meni siinä samalla myös luotto miehiin.
Onneks mun silmät näkee mennyttä nyt niin paljon selkeämmin kun vaikka vielä muutama kuukausi sitten. Tulen varoittamaan naisia tästä eksästäni, kenenkään ei tarvitse sietää samaa mitä minä.
Ja kyllä, kyllä mä vielä jollekkin annan mahdollisuuden tutustua siihen minuun jolla ei ole enää epäilyksiä että annetaanko minulle mitään vilpittömästi vai siksi että minut voidaan lahjomalla ostaa jotta voi antaa myöhemmin paskaa.
Mä olen kiltti nainen, mä en kahlitse ja mä siedän liikaakin ja katson paljon läpi sormien, joskus räjähtää sitten kun hiljaa oon antanu kattoo saavin täyttymistä.
Kiitollinenkin mä olen. Mä oon kiitollinen siitä että mä olen oppinut tuntemaan itseni ja siitä että mä olen sitkeä, mä opin, vaikka joku muu ei oppinut. Se kun katsokaas on toisille vähän liian rankkaa nähdä itseään ulkopuolelta.
Virheitä minäki oon tehny ja niistä oon tilini tehnyt. Mun ei tarvitse enää.
Tulipas avauduttua mutta mitä sitten.. mä saan ihan tasan avauta asioista jotka mua on vaivannu ja varsinkin jos mun silmät on auennu näkee asioista jotenkin muuten miten ne aiemmin koin. Nyt siihen pystyn ja mun ei tarvitse kaunistella yhtään mitään vaikka kyseinen ihminen jonkun lapsi, veli tai isä onkin.

Burana-Panadol combo auttaa fyysiseen kipuun.
Töihin pitäs huomenna mennä jo näitten saikkujen jälkeen, en tiiä auttoko päiväunet yhtään muttasuurin vitutuksen aihe ehkä nyt just on se että keitot ei paljo nälkää pidä ja mitään kiinteetä en saa syödä että viisurikoloihin ei mee ruokaa. Antibioottikuurin sain ja kurkkuki paskana.
Mutta olipas hyvä avautua kaikesta. Jospa niistä biopseistaki tulis vastaukset pian.

I will survive!

Mikään ei mua saa masentuu ja mä nousen. Kaikesta. Taipuu voin mut katketa en koskaan!! Tuli mitä tuli.

Ja ehkäpä jollekkin jo sen mahdollisuuden olen antanutkin... ;)

Ihmetystä herättäviä asioita

Ensimmäinen on tää maanantaiviha. Pitäskö alkaa muuttaa elämäänsä tai ees asennettaan niin että ei joka vitun maanantai tartteis valittaa siitä kun on maanantai?! =D
Menee helvetin hyvin ihmisillä jos ainut vitutuksen aihe on maanantai. Eikö vois olla onnelinen että edes huomaa heräävänsä siihen maanantaihin ja uuteen päivään ja viikkoon? On jokseenkin surullista että ihmiset jaksavat valittaa maanantaista kun toisilla on varmaan ihan oikeitakin ongelmia kun se että viikot nyt rullaa kuten rullannu tähänki asti iän kaiken.
En ymmärrä, ehkä mun ei tarvitsekaan... =)

Toisekseen, eläinrakkaiksi itseään tituleeraavat ihmiset, jotka kuitenkin vihaavat käärmeitä, hämähäkkejä, liskoja, papukaijoja, virtahepoja, aaseja ja myskihärkiä ja rusakoita, mutta RAKASTAA kissoja ja koiria ja marsuja. Hmmm....se että rakastaa vain kissoja ja/tai koiria, ei tee ihmisestä eläinrakasta. Ja kuitenkin kävelee aitonahkaisissa nahkakengissä. Ja syö lihaa.

Ja ihmiset jotka naukuu kun elämä on tylsää ja paskaa ja silti istutaan kotona ja odotetaan maailman seitsemännen ihmeen tapahtuvan tekemättä itse mitään. Eikö pienessä mielessä käy että lähe sieltä kotoos pois, näe ihmisiä, älä keksi tekosyitä miks et voi liikkua. Vähän enemmän asennetta ja myönteisyyttä. Kaikki ei pyöri sun navan ympärillä, sä et ole mikään erikoistapaus, paitsi ehkä siinä että mitään et edes yritä ja kitiset kun mikää ei onnistu ja toimi ja kaikki on levällään ja huonosti.
Elä päiviä kipujen kanssa, käy lähellä kuolemaa, koe paskaa nii tulee vähä perspektiiviä ja toivottavasti näkökulmaa siihen miten voi ittekkin elämäänsä järjestää.
Toki jos nauttii siitä että rypee jossai sonnassa nii ei ku antaa mennä mutta sit pitäs olla jo hiljaa ja nauttia sit siitä jos se on jotaki elämää.

Aurinkoista maanantaita, ottakaa päät pois persiistänne ja nähkää iloa, valoa ja positiivisuutta! <3

Voi että mua pelotti/jännitti leikkaukseenmeno, en vielä maanantaina edes todellakaan tienny että seuraavana iltana mut leikataan. Ma - ti välisenä yönä menin kyssiin järkyttävien voimistuneiden mahakipujen takia, mua tutkittiin ja otttiin verikokeita, käskettiin olla syömättä ja juoda sain vain sen verran että saan lääkeet alas. Osa kipulääkkeistä meni lihakseen. En nukkunu maanantai aamun ja tiistai iltapäivän välillä silmällistäkään niin saattaahan se vähän jo psyykeenki päälle käymään, ravinto mikä meni, tuli suolaliuoks-seoksesta ja myöhemmin sokeriliuoksesta. Leikkaukseen pääsin viiden hujakoilla, mua jännitti ja itkee tursotinki siinä mut rauhotuin, vaikkakin tärisin niin että hyvä että leikkauspöydällä pysyin. Oli oikeen ihanat hoitajat, lääkärit ja kirurgi ja ketä kaikkia siellä pyörikään.
Esilääke sai olon ihan kivaks vaikkakin heitti päässä lähes ikävästi, leikkaushoitaja, hyvän näköinen mies sitten taisi siinä toivotella kauniita unia tai hyvää yötä tms., vilkasin kun kanyylista ruutattiin "unihiekat" suoneen ja seuraava _lähes järjellinen_ muistikuva on heräämöstä kun itken hirveästi ja leikkaushoitaja ja joku muu lohduttelee, olin sopertanu että minua pelottaa kauheesti mutta en minä tiedä että mikä minua on pelottanu, rauhotuin aika äkkiä ja kurkistin peiton alle ja kysyin että miks mun alapää tuntuu niin paksulta.. ='DDD !!???!!!?
Sain tähän kuitenkin vastauksen että puudutusaineet varmasti on syy tähän, mulle kävi joku hemmetin komea heräämön Jessekin antamassa jotain kanyylin kautta ja mietin että sanonko sille että siinäkö mun mies on, en onneks kysyny, mutta kysyin kuitenkin että osaako se sanoa miks mä itkin herätessä niin kovasti. Ei se tienny. Kysy vaan että oliko mulla ollu paha mieli. Kun en minäkään siihen osannut vastata, olin hiljaa =D
Huomasin myös että mulla on katetrikin ja kysyin joltain että "ai tämmönenki mulla on?!"
Pikku hiljaa aloin tolkkuihini tulla ja mut vietiin eri osastolle minne alunperin menin ja mistä saliin lähdin. Koitin kattoo osastolla Bacheloria ja heräsin kun siellä jo pyöri ihan joku muu ohjelma.
Yöhoitaja kävi välillä ja vaihto ringeriä ja tyhjenti ureapussia ja toi lääkettä. Olin hyvässä hoidossa =)
Iltapäivällä pääsin kotiin ja välillä käyy mielssä että onko toi maha laikkauksen jäliltä vähemmän kipee kun kylki ja olkapää, koska mut pumpattiin täyteen ilmaa että skopia saatiin tehtyä.
Nyt minulla on enää yksi munanjohdin.

Seuraavaa leikkausta odotellessa, joka on kahden viikon päästä kun leegoja revitään irti.

Mulla on koti, mulla on sopivasti rahaa, haaveita, tuttuja ja kavereita, lapsi, ruokaa ja mä pärjään välillä huonosti mutta enimmäkseen hyvin. Välillä sattuu selkään mutta mä pärjään, jos en hyvin, niin välillä huonommin =)
Mä en tiedä missä mun mies on mutta ehkä se jossain on, että voit nyt kertoo olemassa olostasi, koska tätä rakkautta ois aika paljon annettavaa..

Mun kumppaniaarrekartta..

- ymmärrät minua
- hyväksyt mun harrastukset (käärmeet ja hämähäkit ja ehkä liskot jos keksin haluta sellasenkin vielä)
- hyväksyt minun menneisyyden
- olet terveesti mustasukkainen
- olet väkivallaton henkisesti ja fyysisesti
- osaat riidellä/opit riitelemään ja osaat olla lietsomatta minua
- osaat käsitellä minua ja huomioit minua
- suhtaudut minuun ja tekemisiini huumorilla ja lempeydellä
- olet jotain aivan muuta mitä minun edelliset on olleet
- kuljet puhtaissa vaatteissa, huolehdit itsestäsi
- osaat tai opettelet lukemaan minua, jos en osaa sanoa jotain asiaa suoraan
- olet ehdottoman rehellinen (valhe ja puhumattomuus, jonkun asian kertomatta jättäminen, jonka kuulen myöhemmin muualta, satuttaa enemmän kuin että kerrot suoraan itse vaikka asia minua voisi loukatakin)


Hui...olinkohan vaativa. Osviittaa vain kuitenkin, eikä kenellekkään paineita ja pilkettä silmäkulmaan.. =D

Pus ja rakkautta kaaaaikille <3

Hirveesti asiaa ja hirveesti ajatusta ja monesti alottanu, ajatus katkennu ja tallentanu.

Mulle on ollu aivan hirveä kokemus kun oon alaikäisenä ollu töissä jo, en tiedä oonko ollu niin tehokas mutta töitä tehny kuitenkin. (muok. 4.4. ei se ole hirveää että olen alaikäisenä ollut töissä, jatka lukemista niin hiffaat mistä puhun)
Mun työt on ollu aikuisiällä hektisiä ravintola-alan töitä keikkana. 12 tuntia töissä ja koko se aika tekemistä piisannu, skolioosi asetti liikaa esteitä ja viime kesänä mä olin jonkun aikaa verhoomolla, mä en kehannu kertoo monellekaan että millä verhoomolla. Töitä 3 kertaa viikossa, neljä tuntia kerrallaan. Pitkä pätkä etten ees hakenu töitä. Miksi? Siksi koska mun on vaan oikeasti ajateltava että mitä mun selkä kestää, missä mulla oikeasti mielenkiinto pysyy, jonkun mielestä pitäisi hakea aktiivisesti töitä, mennä edes johonkin ja katsella sitten.. minun mielestä erikoista ajattelua.
Ja minäkö muka en ole kokeillut "edes jotakin"? =D
No, enpä sitten jonkun mielestä varmaan =)
Mun on vaikea asennoitua ottamaan rennosti tämän hetkisessä työpaikassa kun aiemmin on pitänyt keskittyä suorittamiseen ja saamaan hyviä tuloksia, hektisyys sopii mulle juu, mutta mä en ole enää niissä töissä. Mä saan pitää huilitaukoo, venytellä selkää, mun ei tartte skarpata mun motivaation ja keskittymisen kanssa tuolla lajittelussa. Mä en muista olla armollinen itelleni. Mun pitää olla.
Mä oon liian kriittinen itseäni kohtaan, mä syyllistän liikaa itseäni, tosin välillä ihan syystäkin, mutta on asioita joita on tapahtunut, asioita joita olen ajautunut tekemään ja mun adhd-tutkimusten myötä mä oon saamassa vinkkejä kuinka toimia, kuinka työstää asioita ja mitä asioita käydä jopa menneisyydestä läpi, kaikki liittyy kaikkeen. Kuka tahansa voi sanoa mitä vaan, mutta mä olen oikeasti kiltti ihminen, mutta onko kukaan kysynyt että miten pitkään mä jaksan olla se kiltti, joka katsoo asioita läpi sormien ja yrittää hyväksyä asioita, koska itsekin kokee olevansa puutteellinen ja vajavainen, niin ei voi muiltakaan vaatia täydellisyyttä.
Ja kyllä minulla on impulssikontrollia vaikka kuulemma ei ole, mun vaan tarttee löytää keinot saada reagoinnin ja toiminnan väliin sopiva rako, laskea sataan, osattava lähteä tilanteesta...mitä näitä keinoja onkaan.
Kun kohtaa ihmisen joka ottaa kierroksia, niin yleensähän sitä pysäyttää tilanteen, kyllä keinoja on, aivan varmasti. Mutta ehkäpä joillain on taipumusta seurata kun toinen niitä kierroksia ottaa, jotta voi itse tehdä jotain toiselle.. tai saada toinen hajoamaan ja antaa auttava kätensä sen jälkeen..
Tai ärsyttää toista, katsoa kun toinen suuttuu ja sanoa että olet hullu, et voi puukottaa ja sanoa että älä vuoda verta. Verrannollisesti se menee näin.

No mutta mulla on menossa nyt adhd-tutkimukset, kriteereitä jo sen verran että riittäisi kuulemma diagnoosiksi, jos oikein ymmärsin toimintaterapeuttia, jonka kanssa myös revittiin muutamia juttuja auki. En halua kenenkään olevan niissä kengissä missä mä oon ollu ja olen edelleenkin, kaikella on joku tarkoitus, kaikella tapahtuneella on seuraukset tähän päivään, jokaisella ihmisellä ollut merkitys mun elämässä, jokaisella ihmisellä joita kohtaan jatkossakin, tulee olemaan tarkoitus mun elämälle. Ja jokaisella tapahtumalla.

Pää taas jo puuroo, pakko lopettaa ja koittaa keskittyy yhteen asiaan kerralla nyt, katson samalla salmis enbuske veitolaa, kirjottelen ihmisten kanssa, kirjotan tätä ja mietin pyykkejä.. puuuh..

Ja loppuun....älkää vihatko, älkää edes arvostelko toisia, ette ikinä tiedä toisten taustoista..

Minä luulin että kukaan ei saa mua tuntemaan niin miten Sinä.
Minä luulin että Sinä olet mun elämäni rakkaus, kihlattuni, avopuolisoni ja koko loppuelämä.
Minä luulin että Sinä et ikinä satuttaisi minua.
Sinä kuitenkin lähdit antaaksesi jollekin muulle tilaisuuden, annoit tilaisuuden minulle.
Sinä opetit minulle paljon. Minä rakastin Sinua valtavan paljon, Sinun paikkaa ei kukaan vie ja tulet pysymään mun mielessä aina. Miksi haluaisin edes unohtaa, mutta mä annan tilaa jollekkin muulle.
Tilaa tulla lähelle, mahdollisuuden itselleni tuntea kovasti jotain uutta kohtaan.
Muista olla onnellinen, minäkin aion olla.
Toteuta sun unelmia sen kanssa joka on Sinulle sopivampi, koska minäkin toteutan unelmia sen kanssa joka on mulle sopivampi.
Mä olen kiitollinen siitä mitä sain Sinulta, paljon sainkin.
Meillä molemmilla on vielä edessä paljon, enemmän kun voidaan edes kuvitella.
Tämä teksti ei ole kirjoitettu vihalla, ikävällä, mutta kunnioituksella ja kiitollisena jopa siitäkin että vedit maton jalkojen alta.
Mun uusin askel on aivan eri suuntaan. Kohti uutta elämää ja rakkautta. Sydän, silmät ja takki auki, katsellen mitä tämä tuo elämääni mutta oon taas niin täynnä rakkautta ja valmis että ei edes riitä sanat.