maanantai 10. heinäkuuta 2017

Seuraavalle.

"Tottakai me ollaan loppuelämämme yhdessä", ei oikeasti tarkoita sitä. Voi tarkoittaa mutta ei ole tähän mennessä olleissa suhteissa tarkoittanut. Älä ikinä puhu minulle niin, mä olen niin tyhmä että jossain huumassa mä uskon sua. Mä en oikeastaan enää edes välitä siitä että tarkoitatko vai et, mä olen vaan todella surullinen siitä että jos oikeasti tarkoitatkin, enkä mä sitä usko ja laitan sut menemään, ettei sun tarvitsisi laittaa minua menmään ja minä en taas "särkyisi".

Mä oon hetken ollu onnellinen muutamista pienistä hetkistä ja niistä tunteista joita oon jostain sanoista repiny. Niistä sydämistä ja kehuista.

Mä en ikinä sinulle halua kostaa sitä mitä mä oon kokenu, mä vaan pelkään etten enää pysty, koska mä pelkään. Mä pelkään niin paljon, joka kerta enemmän kun aiemmin, että en tiedä pystynkö rakentamaan kovasta halustani huolimatta mitään sun kanssa.
Jokainen uusi pettymys on saanu mut pelkäämään enemmän, jokainen uusi kohtaaminen saa mut tuntee enemmän mutta myös pelkäämäänkin enemmän.
Kun se viimeisin kolaus tulee, on vaan tosi vaikea luottaa enää. Tiiätkö, kun se yks saa sut ajattelemaan että nyt vittu riitti.

Jos sä nyt kuitenkin oikeasti olet tosissasi, sun pitää kestää mua ja mun haavoja jotka saa mut toimimaan kyseenalaisesti.
Eikä mua oikeasti helpota että pari eksää on tullut sanomaan että mun kanssa on ollu tosi kiva olla mutta ne mun haavat on ollu liian isoja ja syviä. Paljon hyvää mutta huonot hetket tosi kurjia.

Hyvähän se nyt on ollu kun päätti että täs mennään sinkkuna loppuelämä mutta kun sitä kuitenkin kaipaa niistä haavoista ja peloista huolimatta muuta(-kin) ja syvällisempää.

Mä en lupaa sulle mitään, älä sinäkään mulle mutta opi mut, opetellaan yhdessä? Ethän luovuttaisi?


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Adhd muotisairaus?

Ehkä älyttömin asia mitä kuullut, että adhd on muotisairaus.
Mulla eilen jäi lääke ottamatta. Ehkäpä se on muodikasta sitten, kun oot kaupassa, lappaat koriin mitä sattuu, poukkoilet hyllyjen välissä, et tiedä mitä ostat, miksi ja tarviiko sitä oikeasti.
Kun oot muutamassa eri paikassa juoksemisen jälkeen aivan vitun poikki. Oot niin väsynyt että tunnesäätely hukkuu, itku pääsee jo väsymyksestä, siitä saatanan poukkoilusta, ajatuksista joista et saa kiinni, härdelliä. Härdelliä, jota et voi pysäyttää. Ja sitte sä törmäät vielä eksääsi ja viimein sitte hanat aukeaa ja kaveri vieressä koittaa lohduttaa.

Mitä muodikasta siinä on että ei pysty keskittyy töihin, et pysy yhdessä työpaikassa pitkään, on monta asiaa mitä pitää tehdä, saa ehkä aloitettua jotain, mutta mitään ei saa vietyä loppuun.

Ja miten helvetin muodikasta sekin onkaan kun addut on taistellu omista oikeuksistaan, tappelua kelan kanssa, hoitosuositusten kanssa ja mitä näitä nyt on.

Mitä muodikasta siinä on että moni on pilannu elämänsä kun ei oo ollu avaimia toimia paremminkaan. Onko vankilassa istuminen muodikasta? Vankiloissa on helvetisti diagnosoimattomia adduja. Ai miks? Koska tuli riitaa kaverin kanssa ja impulssien johdattelemana tappaa kaverin. Noin kärjistetysti ja pahimmillaan, oikeasti kuitenkin.

Tai kun sössii luottotiedot...on tosi muodikasta hei!

Vittuako nenteille selitän yhtää mitää jos ei ees halua ymmärtää ja omaan suppeaan maailmaan kuuluu vaan muoti ja trendit.

Ei mulla muuta.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Terapiat ohi. Mitä tapahtui? Mitkä asiat muuttui?
Mä olin jotenkin, oisko hyvä ilmaisu: kohtaloihinsa tyytynyt, nöyrtyvä, nöyrtynyt, itseä arvostamaton raasu, joka antoi asioiden tapahtua, joka antoi itseään kohdella lähes miten vaan, joka sitten kilahti katseltuaan asioita läpi sormien. Pyyteli anteeksi, nöyristeli, pahoitteli, yritti korjata kaiken. Pettyi, yritti uudelleen. Ja vielä vähän lisää yritystä.
Mä opin että mun ei tarvitse aina pyydellä anteeksi, aina kaikki ei ole mun vika vaan joskus ihmiset onnistuu sohaisee mun heikkoihin kohtiin, joko tahallaan tai tahattomasti, jotkut enemmän, jotkut vähemmän.
Enää mä en pyytele kohtuuttomasti anteeksi, mua ei nää enää matelemassa. Mä aion vielä kuitenkin kulloisessaki tilanteessa koittaa selvittää asioita, jos vastapuoli ei siihen kykene niin hei, se ei ole mun ongelma. Riittää että minä teen parhaani, itsekunnioitukseni muistaen.
Virheitä tekee kaikki, kyse ei oo siitä, vaan siitä kuinka niihin suhtautuu läheiset ja kuinka niihin suhtautuu itse, tokikaan kovin vahingollista "meininkiä" ei tarvitse kenenkään sietää.
Eri persoonien kohtaaminen, kemiat, toisen luonteella pelaaminen....niin monta seikkaa..

Ja mun adhd. Mä ymmärrän että jotkut nentit sanoo että "et voi sanoa että sun adhd vaikuttaa asioihin" koska nentti ei elä tällaisen pään kanssa, kykene kokemaan asioita kuten me addut, se on ihan fine ettei kaikki ymmärrä =)
Mä koitan ymmärtää niitäki silti, jotka ei ymmärrä minua, se on heidän tiedonpuutetta.

Elämä kantaa, kaikki tulee käymään hyvin, kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen.....mutta se tärkein, arvosta itseäsi. Arvosta itseäsi, olematta kusipää.

Olin tänään mahtavien tyypien seurassa ja mulla on mahtavia tyyppejä ympärillä koko ajan.
Joitain ovia sulkeutuu ja joitakin on pakko sulkea itse, että uusia voi avata.

Tuulta päin!! =))) <3

maanantai 15. toukokuuta 2017

Terapia. Migreeni tai jokin vastaava uupuminen, visioita näky ja olin iha rättipoikki. Lepäilyy.
Rahaa sain tilille, rahat meni tililtä kun olin unohtanu perua betteboxin tilauksen. Sain uudelleen rahaa tilille. Etsin visaa (sitä korttia), etsin lompakkoo. Lompakosta löyty terkkarin numero, jota etsin aiemmin, sieltä lompakosta, mutta se lappu oli liimautunu sinne taskuun enkä ollu sitä huomannu. Ajattelin sillon aiemmin että se voi olla missä vaan kun oon niin laho. Vaikka olin sata varma että kyllä mä sen sinne olin laittanu. Löytyneen kortin kanssa kävelee kauppaan, jännällä siinä kuleksin ja mietin lentääkö oksennus. Kompastuin kenkiin, meinasin törmätä pyöräilevien pikkupoikien kanssa. Ostokset ja käteisnosto. Kotiin. Taas meinasin kompastuu kenkiin, puhelin meinas tippua. Pieniä juttuja joo, ei sen pahempaa mutta harmittaa. Tai harmitti.
Huomenna kohdunkaulasyövän joukkotarkastus. Kaikki kutsutut reva levällään rivissä ja lääkärit ottamassa koepaloja. Se mulla tulee mieleen joukkotarkastuksesta =D
Onneks se ei nyt mee kuitenkaan ihan niin. 
Melat loppu, mirtat loppu, mutta viime yön nukuin hyvin ilmankin niitä ja se on hyvä. Kaikki päivät ei oo hyviä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.
Nyt en kuitenkaa liiku kotoo mihinkää ja huomenna on varmaan jo parempi päivä =)
Ja loppuilta.
Huono olo on mutta se menee ohi.

torstai 11. toukokuuta 2017

On jo aikaa kun oon viimeks kirjottanu. Nyt muistan, jaksan ja ehdin.

Tämä on taas niitä iltoja kun mun pää on ku sirkuksesta karanneet elefantit posliinikaupassa, villihevoset preerialla ja just uimaan oppineet sammakot. En tiiä mistä tuonkin keksin.
Tää on varmaan hauskan kuuloista kun kadotan wc-paperirullat kaks kertaa kun en muistanu mihin ne jätin, sain kuitenki siivottua tasoja, sain kerättyä kolme viikkoo sitte moltanneen smithin moltin lootastaan, hinkkasin kaappien ovia ja oon ollu häiriöks kavereille viesteilläni ja tyhjänpäiväisillä puheluillani mutta ei se oikeastaan haittaa, ne tietää. Tietäjät tietää ja rakastajat rakastaa. Tuli tuokin biisi mieleen.
Mutta mulle tämä ei oo silti aina niin kivaa kun kadottaa tavaroita, unohtaa nimensä, ei muista mitä oli tekemässä. (enkä edes liioittele)
Eipä silti, on mun elämä myös tasoittunut =) mulla on nyt kolmas lääke, tää on toimivin tähän saakka ollut. Edellinen teki huonon olon ja väsymyksen ja olin ehkä ahdistuneempikin. Tämän kanssa mä pystyn paremmin keskittyy, tosin vaikutuksen loppuminen ei oo kiva mutta pientä titraamista nii uskon että tehot riittää koko päivän =) onhan se tosin kuitenki hyvä että on tehokas mutta vähä repaleisiahan nää illat on.
Tärkeintä on että se impulsiivisuus pysyy kurissa, tälläkin. Ja onhan täs terapiassaki juostu ja käsitelty asioita, että se auttaa kans.

Mulla menee muuten hyvin. Töitä, ihmisiä, yleinen mieliala on hyvä ja kaikki pöljäily, no ei nyt ihan kaikki, mutta pahimmat pöljäilyt on jätetty taakse =D

Mä voin olla myös itsestäni ylpeä että oon tässä taas näin, kiitollinen tästä hetkestä vaikka pää onkin vähän kremppa tällä hetkellä =)

Sain mun ajatussirkusta laannutettua kirjottamalla.

Ja hei, äitienpäivä lähestyy, joten hyvää äitienpäivää niille jotka äideiksi itsensä tuntevat <3

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Mää en jaksa enää analysoida mun tunteita, mun tekemisiä, mitään.....mä en jaksa enää hioa mun teräviä kulmia, mä en jaksa keskittyy ees enää niihin hyviin puoliin. En jaksa. En vaan vittu jaksa. Saa riittää tää nelisen kuukautta. Oon oikeesti aika loppu tähän saatanan henkiseen kehitykseen ja sen panostamiseen. Menköön mennyt, tulkoon uus, mitä vittua se ikinä onkaan. Iha sama olenko muuttunut tai saanut itsessäni mitään muutettua.
Jos joku ei hyväksy mua, ymmärrä mua, kestä tai jaksa mua, nii olkoon ja menköön, en jaksa enää todistella että minussa on hyvääkin, ne jotka näkee mut pahana pelkästään nii kai minä sit oon pelkkä paha. Jos joku näkee hyvää nii hyvä. En voi pyyhkii asioita pois, mitää en voi muuttaa mitä on tapahtunu. Jos mut leimataan niitten asioitten takia, jotka on aiheuttanu paskaa nii sitte leimataan.
Tää kevät on ollu hyvää ja huonoo, paskaa, äärimmäisen paskaa, vitusti hyvää ja ihmisiä, fiiliksiä ja kokemuksia.
Mä vaan haluun että tää elämä ois seesteisempää, mun tunne-elämä seesteisempää, rakkautta, välittämistä, hyväksymistä.
Ei oo ollu tylsää mutta en jaksa enää yhtäkään pettymystä mitkä tulee parisuhteissa, niinpä päätin että en elä enää niin tunteella, nautin läheisyydestä ilman tunnesidettä koska ne aiheuttaa mulle paskaa, mikä aiheuttaa muille passkaa. Oivalluksia oon tehny ja kokenu, ei siinä. En vaan todella voi sille mitään että viimeinen suhde päättyessään romutti mun uskon kestävään parisuhteeseen, ihmisiin, uskon siihen että joku pysyy mun rinnalla ja rakastaa mua täysillä silloinkin kun sitä vähiten ansaitsisin, tukisi mua. Olisi avoin. Rehellinen.
Näin on paras, mua ei tarvi kenenkään kestää, yrittää kestää eikä mun tartte enää pettyä.
Eikä mun tartte herkkyyttäni prvosoitua kun joku kokeilee mun rajoja.

Case closed.


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Koitan kirjoittaa yleisellä tasolla, että ei tarvii kenenkään mieltänsä pahoittaa, ei ees toisen puolesta ja laulella taas pitkin kyliä kuinka minä nyt avaudun blogissani. Korkeintaan puhun itsestäni.

Siitä mä haluun kirjoittaa kun jotkut leimataan ties miksikä, hulluks, kahjoks, tyhmäks, idiootiks joidenkin yksittäisten asioiden takia..
Nii mietin vaan että näkeeköhän jotut tyypit siinä toisessa ne omat vikansa?
Mä en osaa tätä sillai psykologisella tasolla paremmin selittää ja avata mutta kun tällaista oon kuullu, niin oisko siinä perää?
Tai kun joku kokeilee sua eri naruista ja kun viimein räjähdät, oletkin hullu. Eikös tämä ole vähän kuin henkistä väkivaltaa toista kohtaan..

Jos haluaa, saa toisesta varmasti omalla kierolla käytökselläänkin ne hullut piirteet esille, ihan kuten hyvätkin piirteet ja asiat. Jos sä lietsot toista, et voi ottaa kuin peilin käteen ja miettiä että olisinko minäkin voinut toimia toisin, ettei tämä "hullu" nyt olisi polttanut käämejään.
Onko se oman egon pönkitystä härnätä sellaista joka ottaa syttyjä enemmän ja nopeammin, jotta voi ikäänkuin nousta toisen yläpuolelle.
Ei, mun mielestä se on henkistä väkivaltaa, kiusaamista ja tahallista, eikä kerro tästä "vahvemmasta" härnääjästä muuta kuin sen että hän onkin se heikompi.

Enpä saa tämän enempää nyt ajatusta kasaan, ehkä jatkan tästä joku päivä.

Et voi puukottaakkaan toista ja pyytää että tämä ei vuotaisi verta ;)