keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Puhuttaisiinko välillä taas mun fyysisistä ominaisuuksista?

Mä en tiedä miten mä olen ollut niin iloinen ihminen vaikka mua sattuu joka saatanan päivä.

Tuo skolioosi (ja sen myötä myös niskanikamat) aiheuttaa käsiin tunnottomuutta, rintakipua, pahoivointia, tunnottomuuden tunnetta kasvoissa ja kipua silmissä, olkapääkipua sekä huimausta.
Lannerangan vika aiheuttaa lonkkakipua, ihan juuri lonkkaan ja välillä koko toiseen jalkaan.

Mä en jaksa tätä. Mä oon lenkkeilly, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mä oon treenannu, mä oon rullaillu itteeni selällään tapettirullan päällä, hangannu selkääni kylmägeelillä, tehny kommervenkkeja, loitsuja, venytellyt. Mä oon hengitelly paperipussiin, itkeny, pelänny...että mitäs jos nää mun vammojen liitteenä tulleet vaivat ei olekkaan niin harmittomia eikä liitykkään niihin, mutta sitten kuitenkin totean että siihen se liittyi.
Tosin, skolioosia sairastavalla on normaalia matalempi riski sairastua sydänsairauksiin, riippuen skolioosista ja sen kantajasta.

Tämä alkaa käydä mun mielelle, niin paljon että mun on alkanu olla vaikeeta elää ja olla normaalisti, mä oon alkanu olla todella ahdistunut. Se ei näy päällepäin. Mitä enemmän mua sattuu ja mitä ahdistuneempi mä olen, sitä isommin vedän, oikeastaan aika huomaamattani, jotain muuta viittaa päälle ja huomaan sen vasta nyt.
Kaikki se koheltaminen arjessa kompensoi tätä elämää kipujen kanssa. Se koheltaminen saa mut näyttämään siltä että oon aina sellanen hulvaton hölmöilijä ja oman elämäni Aku Ankka joka nauraa itselleen ja kyllä, niin mä teenkin, mutta kun joku näkisi sen taakse. Että kaikki ei ole vaan jotai arjen hauskaa sekoilua.

Ei mulla muuta tällä kertaa.

Ps. En mä jää näitä kipujani päivittelemään, enkä mä tahdo valittaa, enkä varsinkaan kaipaa sääliä, mutta pakko välillä purkaa tätäkin puolta elämästä.

lauantai 19. elokuuta 2017

Ensiksi haluan sanoa että olen hyvin tietoinen siitä että kantaväestössä on hulluja, on tapahtunut vaikka mitä pahaa ja juuri siksi olen sitä mieltä että kun meillä ei ole resursseja hoitaa oman maan, kantaväestön mielenterveyspotilaita, vanhuksia ja sairaita, niin kuinka voimme ottaa muista maista tänne ihmisiä, tietämättä heistä mitään. Toki emme tiedä kaikista omistammekaan mitään, mutta olen sitä mieltä että otetaan pakolaisia vasta sitten, kun pystymme pitämään huolen omistamme, kun on vara huolehtia muistakin. Ja otetaan niitä naisia ja lapsia. Niitä jotka on suurimmassa hädässä.

Mitään minulla ei ole heitä vastaan, ei muslimeja, ei afrikkalaisia, ei ketään joka ei ole oikeasti uhka meidän hyvinvoinnille ja terveydelle.
Fakta on kuitenkin se että isisin kannattajia on levittäytynyt laajalle eurooppaan ja se luo turvattomuutta.
Noin vuorokaudessa on sattunut jo kolme iskua. Barcelonassa iso isku, Turussa ja Wuppertalissa teräaseiskut. Sattumaa?

Nyt olisi päättäjien aika herätä. Kyllä, monikulttuurisuus on rikkaus, mutta kenenkään ei tarvitse pelätä.
Jotain on tehtävä! En tiedä mitä, toivottavasti joku minua viisaampi tietää.

Edelleen painotan että tottakai hädässä olevia autetaan, mutta jos siinä sivussa tulee niitäkin joiden takia tarvitsee pelätä, niin ei hyvä. Joko rajat kiinni kokonaan tai tiukempaa seulaa maahan pyrkiville.

Mä todella toivon että mun tyttäreni saa kävellä rauhassa, että hänen ei tarvitse alkaa pelkäämään. Mä todella myös toivon että niitä kantaväestönkään ihmisiä ei tarvitsis pelätä, väkivaltaisia humalaisia, arvaamattomia vakavasti henkisesti sairaita, yhtään ketään. Siis yhtään ketään.

Rahat ensin omien hyvinvointiin, sitten jos kykyä, niin maahan tulijat tiukemmalla seulalla, naiset ja lapset ensin!

Toivottavasti en ketään suututtanut, jos niin kuitenkin kävi, olen pahoillani.

Ei pelätä, elämä jatkuu <3

torstai 10. elokuuta 2017

Ei varata kirkkoo eikä maistraattia. Ei suunnitella yhteisiä lapsia. Ei sovita kihlajaispäivää, eikä osteta koiranpentua tai omakotitaloa. Mä en vaadi niitä. 
Lupaa vain että et kuori kermoja päältä aina vähän kerrallaan ja katoa kun näet mut alasti, ilman aseita, hieman rikkinäisenä, vajavaisena, ihmisenä. 
Et voi edes saada minua puoliksi. Mä näen sun läpi, enkä suostu sun peleihin, koska mun arvoni on paljon enemmän.

Tätä se nykyään on. Etsitään, haetaan ja odotetaan täydellistä ihmistä, jonka mustimpia piirteitä ja asioita ei siedetä. Ei silloin ansaitse nähdä niitä ihmisen mielettömän hyviäkään puolia, eikä kukaan ole pelkkää hyvää. Ei se ole silloin oikea ihminen, eikä sellaisen kanssa elämä ole oikeaa elämää.

Mä ainakin tarvitsen, siis oikeasti jopa tarvitsen räiskyvyyttä, ilman lyöntejä, enkä mä pysty sellaiseen täysin tasaiseen yhteiseloon.

Tiedä mitä haluat ennen kun ryhdyt kenenkään kanssa mihinkään, kunnioita sitä toistakin ja mieti myös hänen tunteita.

tiistai 8. elokuuta 2017

Luomupäivä vs. lääkepäivä (pikavertailu)

Mä en huomaa näiden eroja kun vasta myöhemmin.
Tänään mä unohdin hirveessä kiireessä lääkkeen ja mun päivä oli suhteellisen kaoottinen.

1. Hermo oli palaa koko ajan.
2. Kävelin edes takaisin kun en hahmottanu mitä olin tekemässä, unohdin mitä olin tekemässä ja miksi.
3. Ajatukset poukkoili ja sen myötä tekeminen, toiminta repaleista (katso kohta 2)
4. Räjähdysalttius kun hommat ei sujunu
5. Stressasin ja hätäilin kaikkea mahdollista

Päivät kun lääke on otettu
1. En kilahtele juuri mistään
2. Hermot kestää paremmin
3. Asioiden tekeminen on johdonmukaista ja suoraviivaisempaa
4. Päässä ei ole sirkusta
5. Jaksan keskittyä
6. Tunnetilat siedettävämpiä

Mutta, verrattuna masennuslääkkeeseen metyylifenidaatti:
- mf ei tasoita liikaa ja tee fleguksi, vaikka tasoittaakin isompia huippuja ja laskuja

Päätelmä: söin väärää lääkettä, väärällä annoksella.
Ehkä aikoinaan masennuslääke jeesas mutta vei terää pois liikaa kun taas mf:lla oon enemmän oma itseni. Luulisin =D

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Seuraavalle.

"Tottakai me ollaan loppuelämämme yhdessä", ei oikeasti tarkoita sitä. Voi tarkoittaa mutta ei ole tähän mennessä olleissa suhteissa tarkoittanut. Älä ikinä puhu minulle niin, mä olen niin tyhmä että jossain huumassa mä uskon sua. Mä en oikeastaan enää edes välitä siitä että tarkoitatko vai et, mä olen vaan todella surullinen siitä että jos oikeasti tarkoitatkin, enkä mä sitä usko ja laitan sut menemään, ettei sun tarvitsisi laittaa minua menmään ja minä en taas "särkyisi".

Mä oon hetken ollu onnellinen muutamista pienistä hetkistä ja niistä tunteista joita oon jostain sanoista repiny. Niistä sydämistä ja kehuista.

Mä en ikinä sinulle halua kostaa sitä mitä mä oon kokenu, mä vaan pelkään etten enää pysty, koska mä pelkään. Mä pelkään niin paljon, joka kerta enemmän kun aiemmin, että en tiedä pystynkö rakentamaan kovasta halustani huolimatta mitään sun kanssa.
Jokainen uusi pettymys on saanu mut pelkäämään enemmän, jokainen uusi kohtaaminen saa mut tuntee enemmän mutta myös pelkäämäänkin enemmän.
Kun se viimeisin kolaus tulee, on vaan tosi vaikea luottaa enää. Tiiätkö, kun se yks saa sut ajattelemaan että nyt vittu riitti.

Jos sä nyt kuitenkin oikeasti olet tosissasi, sun pitää kestää mua ja mun haavoja jotka saa mut toimimaan kyseenalaisesti.
Eikä mua oikeasti helpota että pari eksää on tullut sanomaan että mun kanssa on ollu tosi kiva olla mutta ne mun haavat on ollu liian isoja ja syviä. Paljon hyvää mutta huonot hetket tosi kurjia.

Hyvähän se nyt on ollu kun päätti että täs mennään sinkkuna loppuelämä mutta kun sitä kuitenkin kaipaa niistä haavoista ja peloista huolimatta muuta(-kin) ja syvällisempää.

Mä en lupaa sulle mitään, älä sinäkään mulle mutta opi mut, opetellaan yhdessä? Ethän luovuttaisi?


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Adhd muotisairaus?

Ehkä älyttömin asia mitä kuullut, että adhd on muotisairaus.
Mulla eilen jäi lääke ottamatta. Ehkäpä se on muodikasta sitten, kun oot kaupassa, lappaat koriin mitä sattuu, poukkoilet hyllyjen välissä, et tiedä mitä ostat, miksi ja tarviiko sitä oikeasti.
Kun oot muutamassa eri paikassa juoksemisen jälkeen aivan vitun poikki. Oot niin väsynyt että tunnesäätely hukkuu, itku pääsee jo väsymyksestä, siitä saatanan poukkoilusta, ajatuksista joista et saa kiinni, härdelliä. Härdelliä, jota et voi pysäyttää. Ja sitte sä törmäät vielä eksääsi ja viimein sitte hanat aukeaa ja kaveri vieressä koittaa lohduttaa.

Mitä muodikasta siinä on että ei pysty keskittyy töihin, et pysy yhdessä työpaikassa pitkään, on monta asiaa mitä pitää tehdä, saa ehkä aloitettua jotain, mutta mitään ei saa vietyä loppuun.

Ja miten helvetin muodikasta sekin onkaan kun addut on taistellu omista oikeuksistaan, tappelua kelan kanssa, hoitosuositusten kanssa ja mitä näitä nyt on.

Mitä muodikasta siinä on että moni on pilannu elämänsä kun ei oo ollu avaimia toimia paremminkaan. Onko vankilassa istuminen muodikasta? Vankiloissa on helvetisti diagnosoimattomia adduja. Ai miks? Koska tuli riitaa kaverin kanssa ja impulssien johdattelemana tappaa kaverin. Noin kärjistetysti ja pahimmillaan, oikeasti kuitenkin.

Tai kun sössii luottotiedot...on tosi muodikasta hei!

Vittuako nenteille selitän yhtää mitää jos ei ees halua ymmärtää ja omaan suppeaan maailmaan kuuluu vaan muoti ja trendit.

Ei mulla muuta.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Terapiat ohi. Mitä tapahtui? Mitkä asiat muuttui?
Mä olin jotenkin, oisko hyvä ilmaisu: kohtaloihinsa tyytynyt, nöyrtyvä, nöyrtynyt, itseä arvostamaton raasu, joka antoi asioiden tapahtua, joka antoi itseään kohdella lähes miten vaan, joka sitten kilahti katseltuaan asioita läpi sormien. Pyyteli anteeksi, nöyristeli, pahoitteli, yritti korjata kaiken. Pettyi, yritti uudelleen. Ja vielä vähän lisää yritystä.
Mä opin että mun ei tarvitse aina pyydellä anteeksi, aina kaikki ei ole mun vika vaan joskus ihmiset onnistuu sohaisee mun heikkoihin kohtiin, joko tahallaan tai tahattomasti, jotkut enemmän, jotkut vähemmän.
Enää mä en pyytele kohtuuttomasti anteeksi, mua ei nää enää matelemassa. Mä aion vielä kuitenkin kulloisessaki tilanteessa koittaa selvittää asioita, jos vastapuoli ei siihen kykene niin hei, se ei ole mun ongelma. Riittää että minä teen parhaani, itsekunnioitukseni muistaen.
Virheitä tekee kaikki, kyse ei oo siitä, vaan siitä kuinka niihin suhtautuu läheiset ja kuinka niihin suhtautuu itse, tokikaan kovin vahingollista "meininkiä" ei tarvitse kenenkään sietää.
Eri persoonien kohtaaminen, kemiat, toisen luonteella pelaaminen....niin monta seikkaa..

Ja mun adhd. Mä ymmärrän että jotkut nentit sanoo että "et voi sanoa että sun adhd vaikuttaa asioihin" koska nentti ei elä tällaisen pään kanssa, kykene kokemaan asioita kuten me addut, se on ihan fine ettei kaikki ymmärrä =)
Mä koitan ymmärtää niitäki silti, jotka ei ymmärrä minua, se on heidän tiedonpuutetta.

Elämä kantaa, kaikki tulee käymään hyvin, kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen.....mutta se tärkein, arvosta itseäsi. Arvosta itseäsi, olematta kusipää.

Olin tänään mahtavien tyypien seurassa ja mulla on mahtavia tyyppejä ympärillä koko ajan.
Joitain ovia sulkeutuu ja joitakin on pakko sulkea itse, että uusia voi avata.

Tuulta päin!! =))) <3